Kirjasta elokuvaksi

Tiedättehän ne pokkarit, joiden kannessa on pian elokuvateattereihin saapuvan elokuvan mainosjuliste ja usein myös jonkinmoinen tähti tai pyörylä, jonka sisällä lukee “Nyt myös elokuvana!”. Romaanien, novellien, tietokirjojen tai jopa Raamatun filmatisointi on arkipäiväistä, mutta usein kuitenkin todetaan, ettei elokuvafilmatisointi voi vetää vertoja romaanille tai vaikkapa elämänkerralle kaikissa sen eri ulottuvuuksissa. Tästä esimerkkinä vaikkapa Sorkin-vetoinen Molly Bloomin elokuva. Elokuva ja proosa ovat kuitenkin eri taiteenmuotoja. Se mikä toimii proosassa, ei käänny elokuvan kielelle. Kun elokuvan sanotaan olevan lähi- ja kasvokuvan taidetta, jonka tarinan tulee olla kerrottu kahdessa tunnissa, voi romaanin lukemiseen uppoutua kymmeniksi tunneiksi ja sen kirjoittaja on saattanut kutoa eri tarinoiden verkot, useasta eri näkökulmasta ympäten vielä kertojan äänen.

Erilaisten ilmaisukielten haasteet

Ainoa elokuva, jossa kertojan ääni ei pilaa katselua on film noir. Hyvästä kirjasta onkin siis vaikea tehdä hyvä elokuva, sillä se mikä tekee romaanista hyvän ei käänny elokuvan kielelle. Kuinka moni jaksaisi katsoa kuutta elokuvaa Karl Ove Knausgårdin elämästä, vaikka moni luki kaikki hittikirjat monta kertaa joitain vuosia sitten? Edith Whartonin Viattomuuden aika kuvailee kadonnutta hierarkista yhteiskuntajärjestystä ja kätkettyjä tunteita, mutta edes sellaiset lahjakkuudet kuin ohjaajasuuruus Martin Scorsese ja miespääosa Daniel Day-Lewis eivät pysty viestimään tarvittavia ajatuksia ja yksityiskohtia ilman piinallista kirjasta napattua kertojaääntä. Esittelen seuraavassa kappaleessa kuitenkin kolme teosta, joissa poikkeavasti elokuva on kirjaa parempi.

Elokuvia, jotka päihittävät lähdetekstinsä

Kellopeliappelsiini on Anthony Burgessin romaani, joka kuvaa vuoden 1962 näkökulmasta lähitulevaisuuden väkivaltaa ja yhteiskunnan pakkokeinoja. Romaanin on suomeksi kääntänyt Moog Konttinen. Kellopeliappelsiini muistetaan kuitenkin paremmin juuri elokuvafilmatisointina, Stanley Kubrickin vuoden 1971 mestariteoksena.

Tappajahai on tusinajännäri, joka ohjaaja Steven Spielbergin käsissä kääntyi vuonna 1975 yhteiskuntaa luotaavaksi piinaavaksi trilleriksi. Elokuvan klassikkostatus vain kasvaa vuosi vuodelta ja on saattanut jo kolme sukupolvea kammoamaan uimista.

Kummisetä on Mario Puzon gansteridekkari, josta Francis Ford Coppola ohjasi vuonna 1972 ehkä kaikkien aikojen parhaan elokuvan, joka gansteritarinansa lisäksi on yhden perheen tarina. Näin ainakin, jos uskotaan elokuvanettisivun IMDb:n katsojien arvioita.